Ystäväni lähti Singaporeen vaihtoon täksi lukukaudeksi, mikä tietää minulle lisää työtä. Hän oli nimittäin paikallisen Amnesty-ryhmämme ryhmäsihteeri (mikä Amnesty-jargonissa tarkoittaa ryhmän vetäjää), ja minä olen luvannut hoitaa työn sillä aikaa, kun hän on poissa. Olen sanonut ystävälleni, että hän saa pestin takaisin ensi syksynä. Toivon, että hän myös sen ottaa, eikä jätä minua ryhmäsihteeriksi.
Työn myötä sain ystävältäni monta kassillista aiheeseen liittyvää tavaraa, joka minun nyt pitäisi sijoittaa muutenkin liian täynnä oleviin kaappeihini. Kellarivarasto kun on käyttökelvoton siellä ajoittain leijuvan epämiellyttävän hajun takia. Onneksi se haju ei koskaan tänne korkeuksiin ulotu.
Siispä nyt on jälleen kerran vuorossa kaappien inventaario. Makuuhuoneen kaappi on täynnä vaatteita ja liinavaatteita, ja lisätilan saaminen sinne on lähes toivotonta. Jäljelle jää työhuone/ruokailuhuoneen kaappi, jossa majailee suuri joukko astioitani — keittiön kaapistoa kun ei nauramatta kaapistoksi oikein voi kutsuakaan. Sinne voisi järjestelyllä saada lisää tilaa. Ei muuta kuin töihin.
Saan outoa tyydytystä siitä, että järjestelen tavaroita. Mielestäni on jopa mukavampaa päästä eroon tavaroista kuin saada niitä lisää. Mitä vähemmän silmieni edessä on tavaraa, sen parempi. Nähdessäni tavaroiden asettuvan järjestykseen edeltäneen sekasorron sijaan, minut valtaa tyytyväisyys. Tuntuu, kuin paino putoaisi hartioiltani, kun kaikki on taas järjestyksessä.
Paheksuntani ei asiaa muuta: ulkopuolinen maailma on kovin kiireinen ja yliampuva. Sen vastapainoksi haluaisin kotini olevan rauhallinen paikka, niin ulkonäöltään kuin ilmapiiriltäänkin. Paikka, jossa on aina aikaa kupilliselle teetä.
[...] have an essay deadline next week, ergo now is a good time to do some housekeeping. I wrote earlier (in Finnish) about the need to reorganise my closets, and that’s exactly what I’ve been [...]